”Pahuksen kiinalaiset!”, Kauko parahti facebook -kommenttinsa loppuun.
Se oli vaatimaton purkaus mielipahasta, jonka Kauko oli juuri iltapäivällä kokenut. Pomo oli koko syksyn kestäneiden yhteistoimintaneuvottelujen päätteeksi ojentanut hänelle irtisanomispaperin. Nuorempi kollega, perheellinen, sai jäädä.
”Luulisin, että sinä poikamiehenä kestät taloudellisiakin vastuksia paremmin.”, pomo oli yrittänyt perustella lopputiliä ja irtisanottavien valintaa.
”Vastuksia” jäi soimaan Kaukon päähän, jossa juuri silloin aivosähköt tuntuivat kokonaan katkenneen. Pomon sanavalinta oli heikkovirtainsinööristä pahin mahdollinen. Ja mitä nousukasmainen pomo muka tiesi itseään yksinhuoltajana elättävän keski-ikäisen miehen elämästä.
Kauko oli tunnollisesti palvellut firmaa liki kolmekymmentä vuotta, mutta nyt maailman vallannut pandemia oli vähentänyt elektroniikkatehtaan tuotteiden kysyntää ja vienyt työpaikan. Hän ei tietenkään ollut ainut, sillä kymmeniltä muiltakin päättyi kellokortin leimaaminen.
”Tarttuisi korona ja tappaisi!”, Kauko ajatteli uhmakkaana siivotessaan työpöytäänsä, jolla erilaiset transistorit ja muut puolijohdetuotteet olivat insinöörimäisessä ojennuksessa. Puolijohteissa Kauko oli olettanut olleensa firman paras asiantuntija. Siinäkin mielessä irtisanominen tuntui hänestä epäreilulta. Tarpeettomuuden tunne oli sydäntä särkevää.
Ensimmäiset joululaulut kaikuivat autoradiosta, kun Kauko peruutti tutusta parkkiruudusta viimeistä kertaa. Vielä vuotta aikaisemmin hän oli samoihin aikoihin jäänyt siirretylle kesälomalleen ja lentänyt Thaimaan lämpöön joulun ja vuoden vaihteen ajaksi. Nyt sinne aurinkorannoille, hymyjen maahan ei ollut asiaa. Kymmenien vuosien perinne oli katkennut kuin Finnairin lento.
Maa oli yhtä musta kuin Kaukon mieli! Valon juhla oli kuitenkin lähestymässä, joten oli pakko saada virtaa itseensä. Kaupunkikaksion seinätkin tuntuivat kaatuvan päälle. Thaimaan korvikkeeksi yksinäisen miehen oli keksittävä jotakin.
Kotimaan kylpylät käväisivät mielessä, mutta niissä Kauko ei tuntenut olevansa kotonaan. Saattoivat olla myös viruslinkoja! Vielä vähemmän kiinnosti lähteä muutaman sukulaisen vaivaksi. Sitä paitsi sisarusten teinit olivat käsiojossa rahaa vailla jo ennen joulutervehdyksiä. Poikamiehellä euroja oletettiin olevan ympärilleen kylvettäväksi kuin jyviä pellolle.
Kauko päätti lopulta viettää kotijoulun, kuten presidentti Niinistökin oli opastanut. Hän vuokrasi matkailuauton ja suuntasi viiden tunnin matkan päähän perintötontilleen jokipahaisen rannalle. Tontti oli risukkoinen, mutta siellä odotti kylpytynnyri ja siihen viereen rakennettu jalassauna. Se oli Kaukon kerran kesässä -kohde.
Joulueväiden ostosreissulla Kauko törmäsi tutulta näyttävään henkilöön marketin tuulikaapissa ja jäi huomaamattaan tuijottamaan häntä. ”Hej, oletko sinä Kake?”, nainen kysyi hymyillen. Kysyjä oli keskikoulukaveri kymmenien vuosien takaa. Hän oli Annikki, joka oli koulun jälkeen muuttanut Ruotsiin työn perässä.
Kuulumiset vaihdettiin puolin ja toisin, mutta irtisanomisestaan Kauko ei kehdannut mainita. Annikki kertoi työskennelleensä Saabin tehtaalla eri tehtävissä Trollhättanissa, kunnes auton valmistus lopetettiin. Sen jälkeen hän oli tehnyt satunnaishommia, mutta keväällä muuttanut kotikuntaansa. Koronaa pakoon!
Kylpytynnyrin täyttäminen joesta ämpäreillä oli melkoinen urakka, mutta kävi hyvin kuntoilusta ennen saunomista. Tontilla riitti kosolti valmiita pilkkeitä paitsi saunan ja kylpytynnyrin lämmittämiseen myös kookkaaseen nuotioon, jonka Kauko sytytti pihapiirin valaisemiseksi.
Yksinäinen joulun viettäjä istahti saunaoluensa kanssa selkä höyryten nuotion ääreen. Lunta satoi harvoina hiutaleina hartioille. Tulen rätinä rikkoi hetkittäin ääretöntä hiljaisuutta. Siinä tovin istuttuaan Kauko päätti soittaa yhtäkkiä Annikille.
Puhelinnumero löytyi yllättäen Annikin vanhalla sukunimellä. Kauko painoi luurin kuvaa peukalo täristen. Soittoon vastaaminen tuntui kestävän ikuisuuden. Jännittikin niin jäätävästi kuin poikamiestä vain voi metsän keskellä!
”Tuletko paistamaan makkaraa? Saunakin olisi lämpimänä.”, Kauko aloitti puhelun itseään esittelemättä.
Hiljaisuus Annikin puolella oli kuolettavan pitkä. Kauko oli jo nolostuksissaan katkaisemassa koko puhelun, kunnes yhtäkkiä kuului hiljainen rykäisy.
”Vänta lite! Otan koiran mukaani!”
”Voihan Wuhan! Korona connecting people!”, Kauko hihkaisi ääneen ja heitti klapeja nuotioon niin että kipinät sinkoilivat iloisesti ympärille.
Matti Kauhanen
(Tämä tarina on lähes yhtä totta kuin joulupukki!)